Seuramme kunniapuheenjohtaja, maajoukkuesuunnistaja ja viestisuunnistuksen Suomen mestari nukkui pois maanantaina 7.12. pitkällisen sairauden uuvuttamana. Pirkko edusti Suomea maaotteluissa sekä suunnistuksessa (1954, 1966 ja 1969) että koripallossa (1950-luvulla), jossa oli myös Suomen mestari. Suunnistuksessa Pirkko voitti kaksi SM-viestikultaa: vuonna 1952 Leena Ikkalan ja Aura Karhuniemen kanssa sekä 1973 Ritva Kajavan (Salminen) ja Seija Korhosen kanssa. Hän myös kasvatti perheeseensä yhden MM- ja SM-suunnistajasukupolven.
Helsingin Suunnistajien väki muistaa kisamenestyksen lisäksi Pirkon muun muassa vuosista seuran puheenjohtajana (1975–1984), Venlojen viestin pääratamestarina vuonna 1984, ahkerana talkoolaisena seuran tapahtumissa, kannustajana kisapaikoilla ja hauskana matkakumppanina niin Unkarissa kuin monilla muillakin suunnistusmatkoilla. Suunto Gamesin ravintolan maine oli suorastaan legendaarinen Pirkon ollessa pomona.
Omaisten pyynnöstä välitämme Pirkon toiveen, että kukkien sijasta tervehdykset, muistamiset ja osanotonilmaukset osoitettaisiin hänen nimeään kantavaan rahastoon. Rahasto oli Pirkolle tärkeä, ja nuorten kansainvälisten taitojen edistäminen oli lähellä hänen sydäntään.
Pirkon kunniaksi julkaisemme alla olevat Leena Ikkalan kirjoittamat muistosanat. Pirkon läheisen ystävän mukana voimme kaikki muistella aina ystävällistä ja avuliasta Pirkkoa, seuramme hengenluojaa niin monen vuosikymmenen ajan.
”Ensimmäinen muistoni Pirkosta on Käpylän kansakoulusta talvisodan ajalta. Koulun oppilaat oli koottu ala-aulaan ilmahälytyksen vuoksi ja mielialan keventämiseksi siellä oli ohjelmaa. Pirkko lausui Lauri Pohjanpään runon niin hyvin, että muistan sen vieläkin.
Kävimme oppikoulun Käpylän yhteiskoulun luokkatovereina. Pirkko oli aina luokkamme priimus, monin tavoin lahjakas. Urheilulla oli koulussamme tärkeä asema: suosittua oli koripallo, hiihto ja 40-luvun lopussa ennen kaikkea suunnistus, jonka alullepanija ja innoittaja oli Erkki Aro, myöhempi seitsenkertainen Jukola-voittaja HS:n riveissä. Kaikissa näissä lajeissa Pirkko kunnostautui. Hän myös pelasi jääpalloa Käpylän Urheilu-Veikkojen poikien joukkueessa. Osallistuimme ahkerasti Helsingin oppikoulujen urheiluliiton ja Suomen oppikoujen urheiluliiton kilpailuihin. Mm. HOU:n suunnistuskisassa vuonna 1949 Pirkko voitti yli 16-vuotiaitten sarjan ja koulun tytöt joukkuekilpailun.
Minulla on lehtileike syksyltä 1949. Siinä kerrotaan Pirkon tulleen K-sarjassa kolmanneksi, hän edusti tuolloin Käpylän Urheilu-Veikkoja. Leikkeessä sanotaan myös, että Rajamäen Rykmentin kansallisiin osallistui 322 kilpailijaa. Kilpailukarttana oli pitäjäkartta 1:30 000, johon oli lisätty venäläisen kartan korkeuskäyrät, jättäen pois joka toisen. Kartta ei ollut aivan maaston kanssa yhtäpitävä.
Opiskeluaikana kohtasimme Pirkon kanssa taas Suomen akateemisen urheiluliiton kisoissa, Pirkko edustaen Teknillistä Korkeakoulua ja minä Kauppakorkeakoulua.
Helsingin Suunnistajissa harrastuksemme sai uutta pontta, ja voitimmekin 1952 joukkueella Pirkko, Aura Karhuniemi ja minä viestin Suomen mestaruuden. Yhteiset suunnistusretket tehtiin alkuaikoina julkisilla kulkuneuvoilla, joskus jopa kuorma-auton lavalla. Yhteisöllisyys oli vahva: Tutustuttiin, rakastuttiin, ja sekä Pirkko että minä löysimme elämänkumppanimme Helsingin Suunnistajista. Suunnistuksemme jatkuikin hyvässä seurassa veteraaniaikoihin, Pirkon osalta aina hänen sairastumiseensa asti.
Minun suunnistuksessani oli pitkä tauko, kunnes Pirkon ansiosta palasin nelikymppisenä. Hän pyysi tuolloin minua parikseen partiosuunnistukseen ja siitä se lähti. Tajusin, miten olin kaivannut metsässä juoksemista ja nautin siitä edelleen, kiitos Pirkko-ystäväni.
Oli meillä muutakin hyvää yhteistä aikaa urheilun lisäksi. Pian koulun jälkeen alkoi kokoontua koulu- ja luokkatovereiden “ompeluseura”, yhteensä 9 henkeä. Tapasimme toistemme kotona noin kerran kuussa, kunnes kohtaamiset harvenivat vointien huonontuessa. Meillä oli aina hauskaa, ja yhdessä käytiin läpi eri elämänvaiheet: opiskelut, perheen perustamiset, lapset ja lastenlapset, ilot – ja surutkin, olihan Pirkko jo neljäs joukostamme poistunut.
Oi niitä aikoja, haikeanakin niitä voi nyt muistella haikena, mutta kiitollisuudella.”