Haluamme lämpimästi onnitella seuramme jäsentä Leena Ikkalaa, joka tänään 10.11. täyttää 90 vuotta. Leena oli aikoinaan HS:n naisten joukkueen kantavia voimia, aktiiviurallaan monta merkittävää voittoa saavuttanut ja ennen kaikkea valtavan pitkän ja upean suunnistusuran tehnyt nainen. Leena kertoo seuraavassa omin sanoin oman suunnistajan polkunsa vaiheet sekä mitä suunnistus on hänelle merkinnyt.
“Suunnistus on kuulunut elämääni kouluvuosista lähtien päättyen 86-vuotiaana kansallisen HPV-kisan voittoon. En varmaan olisi ikinä lopettanut, elleivät fyysiset rajoitteet olisi tulleet esteeksi. Pitää vaan hyväksyä tosiasiat ja luopua. Yhdeksänkymppisenä tietää, että elämään kuuluu paljon luopumista.
Aktiivisuunnistuksesta oli toistakymmentä vuotta kestänyt pitkähkö tauko. Keskityin tuolloin kotiin ja lapsiini. Kun ystäväni Pirkko Salmenkylä houkutteli minut takaisin, tajusin miten paljon olinkaan suunnistusta kaivannut, syksyistä metsää, suopursun tuoksua, kavereita ja yhdessäoloa.
Tauossa menetin tietysti parhaita suunnistusvuosia, mutta valintaani en ole koskaan katunut. Noina vuosina kuntoni perustui paljon talven hiihtoihin, en silloin enkä myöhemminkään juurikaan juossut aktiivisesti. Lopulta ikä alkoi vaatia sitä. Juokseminen on minulle ollut jotenkin luontaista, hauskaa ja helppoa.
Suunnistamaan opettelin ahkerasti. Käpylän Yhteiskoulun poikien voimisteluopettaja Erkki Aro teki koulustamme Hiihto- ja suunnistuskoulun. Siihen liittyi tietenkin alkeisopetusta ja samaan suuntaan toimi myös partio. Oman isän osuus oli myös tärkeä. Koulumme osallistui ansiokkaasti Helsingin (HOU)- ja Suomen oppikoulujen (SOU) kisoihin.
Vuonna 1950 minut valittiin edustamaan Suomea Pohjoismaiden oppikoulujen kilpailuun Norjassa. Siellä kilpailtiin myös uinnissa ja yleisurheilussa, joissa suomalaiset loistivat. Meitä suunnistajia oli vain kaksi, Pekka ja minä (Pekka keskeytti). Minun voittoni oli yksi riemukkaimmista saavutuksistani. Olin ainoa ulkomaalainen, norjalaisia oli mukana 80, joukossa parhaita naissuunnistajia. Voitin 10 sekunnilla seuraavaan, Berit Walbon. Samana vuonna voitin myöhemmin myös SOU:n mestaruuden.
Koulumme suunnistusta opettelevat liittyivät Erkki Aron suosituksesta Helsingin Suunnistajiin. Siitä tuli meille tärkeä seura, jossa suunnistus sai hyvät puitteet kehittymiselle. HS:ssä tapasin Eeron (Ikkala), josta tuli rakas elämäntoverini. Kun hän 44 avioliittovuoden jälkeen menehtyi 69-vuotiaana hiihtoladulle Lapissa, toimi suunnistus surussani elämänlankana.
Yhteinen harrastus oli hienoa. Kävimme monena vuotena FIN5- ja Kainuun rastiviikoilla. Vuokrasimme kesämökin saunoineen ja välipäivinä tutuistuimme ympäristöön. Mieheni kuoleman jälkeen kävin rastiviikoilla vielä pari kertaa mutta ei niissä ollut enää samaa tunnelmaa. Vuodelta 2008 minulla on muistona viimeisestä FIN5-voitosta pehmoilves, joka istuu olohuoneeni sohvalla lastenlasten siliteltävänä.
Eero ei itse kilpaillut, paitsi em.viikoilla mutta hän kuljetti minua kisoihin. Iltarasteilla kävimme yhdessä varsin usein. Jälkeenpäin katsoimme molempien reitinvalinnat yhdessä, joka oli sitä ikuista opiskelua parhaimmillaan.
Suunnistukseen liittyi paljon hienoja menestyksen hetkiä mutta myös kirveleviä pettymyksiä. Se opetti, että jos menestyksen jälkeen erehtyi pitämään itseään hyvänä suunnistajana, niin seuraava epäonnistuminen asetti asiat pikaisesti kohdalleen.
Vaikka olen luonteeltani muistiinmerkitsijä, en ole koskaan tehnyt luetteloa saavutuksistani. Mitalit ovat kuitenkin tallessa yhdessä laatikossa ja noin 60 vuoden aktiivisuunnistusuran aikana niitä on aika paljon alkaen koulu- ja koulujenvälisistä kisoista.
Keräsin SM-mitalit, henkilökohtaisia on neljä kultaa, kahdeksan hopeaa, kuusi pronssia ja viesteissä kolme kultaa, joista yksi hiihtosuunnistuksesta ja seitsemän pronssia. Viesteistä merkittävin oli 1952 naisten sarjassa saavutettu voitto. Voittojoukkueessa suunnistivat minun lisäkseni Pirkko Niemi (myöh.Salmenkylä) ja Aura Kauraniemi (kuva alla).
Minulle merkittäviä mitaleja ovat myös kaksi veteraanien MM-kisoissa (WMOC) saavutettuja hopea Suomen Rukalla, ja pronssi Italian Asiagossa. Osallistuin veteraanien MM-kisoihin (WMOC) kisoihin 12 kertaa, ensimmäinen niistä oli Skotlannissa v. 1994 D60-sarjassa, jossa olin viides (osallistujia 80). Kanadan WMOC oli ainoa kaukomatkani v. 2005, sillä halusin nähdä Kalliovuoret. Viimeisin oli Virossa v. 2016.
Edesmennyt ystävämme Jussi Salmenkylä järjesti Unkariin keväisin ja syksyisin hienoja suunnistusmatkoja, jotka olivat aina vuoden kohokohtia.
Suunnistus on merkinnyt minulle henkisesti ja fyysisesti enemmän kuin pystyn kuvailemaan. Se on tuonut toveruutta ja luontoelämyksiä. Ja uskon, että myös kasvamista ihmisenä. Tuolloin ajattelin Lasse Mårtenssonin tunnettua lausetta mukaellen, että “kaikki paitsi suunnistus on turhaa” “.
Leena Ikkala
Vanhemmat kuvat Leena Ikkalan kuva-albumi
