Kalle Rantala (Kuva: Petteri Kähäri)
Kevättalvi on juuri kauneimmillaan. Hiljaa sulava hanki ja auringon kirkas valo kuusen viherpatjalla herättää jo halun rastimetsään – mutta vielä ei ole sen aika. Metsäkylpyjä odotellessa saa tänä vuonna nauttia vaikkapa miellyttävästä lukuhetkestä suunnistuksen historiateoksen “Orienteerausta ja oijustusta” parissa. Kalle Rantalan tutkimusretki suunnistuksen historiaan avaa nimittäin uusia maisemakuvia ja kiintopisteitä lajin kansalliseen kehityspolkuun. Esiin piirtyy kiinnostavia yksityiskohtia lajin perusperiaatteiden muovautumisesta, mutta väistämättä myös ihmisten kokemuksellisia ja yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Mutta annetaanpa Kallen itse kertoa uudesta kirjastaan.
” Lapsi juoksee paljain jaloin suunnistuskilpailun? Ja voittaa sen! Luulin tietäväni suunnistuksen historiasta kohtalaisen paljon vuosi sitten, kun sain yhdeksi työprojektiksi kirjoittaa kirjan lajin varhaisvaiheista. Nyt tiedän olleeni väärässä, kuten usein käy, kun oikeasti alkaa perehtyä johonkin asiaan.” Kuva: Urheilumuseo
Kerrotko lyhyesti, mitä seuroja olet edustanut ja mitä tällä hetkellä teet suunnistuksen parissa?
Olen Jämsän Retki-Veikkojen kasvatti, jonka jälkeen oli hienoja vuosia Kalevan Rastissa ja joitain vuosia sitten siirryin Helsingin Suunnistajiin. Valmennushommia olen eri tavoin tehnyt jo nuorten sarjoista lähtien. Syksystä 2011 alkaen olen ollut maajoukkueen oto-valmennusporukassa erityisesti sprinttiin liittyvissä asioissa, ja samalla erilaista henkilökohtaista valmentamista siinä ohessa. Kohtalaisen paljon myös ratamestarihommia on tullut tehtyä eri rooleissa.
Olet kirjoittanut Jukola 2017-sivustolle hienoa blogia, jossa pureudutaan viestin historiallisiin taustoihin, mutta sinulta on myös julkaistu Orienteerausta ja oijustusta -kirja. Voisitko hieman aukaista kirjan syntyprosessia ja sen sisältöä?
Tuon kirjan idea lähti oikeastaan siitä, että Salosen Mikon kanssa tuli paimiolaisella parkkipaikalla puheeksi suunnistuksen varhaishistoria ja mitä siitä tiedetään: ei oikeastaan mitään. Vetelimme sitten sopivia naruja ja sain lopulta mahdollisuuden tehdä tällaisen läpileikkauksen siihen, miksi suunnistuksesta tuli laajasti harrastettu liikunta- ja urheilulaji. Työtä tietysti tehosti se, että noin puolivälissä oleva valmennusta käsittelevä väitöskirjani painottuu samalle aikakaudelle, joten aivan tyhjästä ei tarvinnut alkaa lähteitä miettiä.
Kirja on eräänlainen yhteiskunnan, karttojen ja kompassin kasvutarina. Ja varsin näyttävä sellainen, koska sain kerättyä kuvitukseksi erittäin hienoja otoksia ja jopa värillisiä sellaisia. Oli oikeastaan aika mahtavaa huomata, että suunnistus ja suunnistajat olivat lajin vakiinnuttua 1930-luvulla jo aivan samanlaisia kuin nykyään. He keskustelivat täsmälleen samoista aiheista: reitinvalinnoista, kartan laadusta, ratamestarityöstä, rastien sijoittelusta, pummeista, kisapaikan tarjoiluista ja pesupaikan laadusta. Ja tietysti siitä kumpi on tärkeämpää: taito vai kunto.
Suunnistajia SFI:n viestikilpailussa 1940-luvulla. Kuva: Sven-Erik Fagerholm, Urheilumuseo.
Suomalaisten suhteesta metsään on monta tarinaa. Entä hahmottuuko tutkimuksissasi suunnistuskäsityksiä, jotka heijastavat aikaansa ja sen arvoja?
1800-luvulla tyypillinen vapaa-ajan viettotapa oli kävelyretket, mikäli vapaa-aikaa joskus harvoin oli. Joka tapauksessa tällaiset promenadit suuntautuivat enemmän tuttuihin maisemiin. Vuosisadan loppua kohti rohkeamman retkeilyn suosio alkoi hiljalleen kasvaa, ja sitä tukivat kehittyvä sotilaskoulutus ja esimerkiksi voimakkaasti kasvanut partioliike.
Ylipäätään ihmisen uteliaisuus lähiympäristön ja tuttujen reittien ulkopuolelle oli selvästi kasvussa, ja toisaalta vapaa-ajan määrä alkoi hiljalleen lisääntyä. Tähän saumaan idea kartan avulla kilpailemisesta ja nopeimman reitin löytämisestä toimi erinomaisesti.
Karttaretkistä, tiedustelujuoksusta ja suunnistautumisesta tuli kansanhuvi ja järjestöt laidasta toiseen, taustaideologiasta huolimatta, ottivat sitä ohjelmaansa. 1930-luvulla kehitetyn marssikompassin voi nähdä jälleen yhtenä ihmisen keinoista voittaa luonto. Ja ei siinä paljoa haitannut, vaikka välillä vähän eksyikin
Lauri Pihkala (vas.) jakamassa ajatuksiaan Sulo Kolkalle (kesk.). Huomaa Pihkalan rinnalla telineessä oleva marssikompassi.
Kuva: Urheilumuseo.
Mielenkiintoinen suunnistusfilosofinen keskustelu oli siitä, millaista lajin pitäisi olla. Käytännössä oli kaksi koulukuntaa. Toiset näkivät, että suunnistusta tulisi tehdä siten, että kartalla on viiva, jota seurataan ja sitten reitin varrella vastaan tulevien asemien, eli rastien, paikka yritetään merkata tarkkaan kartalle. Tällainen reittiviivasuunnistus ja latusuunnistus olivat aika suosittuja 1940-luvun puolivälissä. Esimerkiksi Helsingin Suunnistajat järjesti suosittuja latusuunnistuksia Keskuspuistossa tähän tyyliin lähes viikoittain keväällä 1945, joten aivan kuriositeetista ei ollut kyse.
Toinen koulukunta oli sitten ”suunnistusfanaatikkojen” arvostama hakeutumissuunnistus. Eli juuri se, millaisena lajin tänä päivänä tunnemme. Nämä fanaatikot pääsivät voitolle Suunnistusliitossa heti järjestön syntyvaiheissa ja lajin tulevaisuus sinetöitiin rohkean hakeutumissuunnistuksen suuntaan.
Karttanäyte Akilles OK:n järjestämästä kilpailusta Porvoossa 1938. Urheilumuseo, Yrjö Vehmersalon arkisto.
Lue myös Kallen kirjoittama Hiidenkiven Saaga:
https://www.jukola.com/2017/2017/03/05/hiidenkiven-saaga-osa-2/
Kuvat: Urheilumuseo
Kirjaa saa tilattua linkistä; yli neljän kirjan tilaukset seurahintaan
https://vakuutus.suunnistusliitto.fi/epages/kuntovakuutus.mobile/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/20130313-11092-199372-1/Products/006